Pysähdys

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon. Muistivihkoihin, päiväkirjaan, puhelimen muistioon, kalenterin takasivuille, karkailevaan muistiini. Olen kirjoittanut kaikkialle muualle, paitsi tänne. En ole osannut, kaikki on tuntunut liian paljastavalta, henkilökohtaiselta, keskeneräiseltä.

Olen miettinyt paljon yksinäisyyttä, ihmissuhteita, ihmisiä, ihmisyyttä, maailmaa; todellista ja kuviteltuja, aikaa, identiteettiä, luovuutta, luomista, seksuaalisuutta, etsimistä, löytämistä, epävarmuutta, keveyttä, armollisuutta, lempeyttä, pahuutta, yltäkylläisyyttä, puutetta, elämää, kuolemaa. Kaikkea muuta paitsi Kreikan kriisiä, vaikka se yrittääkin tunkeutua uutisvirrasta tajuntaani joka päivä.

Tajusin, etten ole oikeastaan pariin vuoteen kunnolla pysähtynyt. Olemaan, ajattelemaan. Olen mennyt koko ajan vain eteenpäin, hamunnut lisää ja lisää, lisää ihmisiä, lisää kokemuksia, lisää tekemistä.

Opiskeluasioita ja sellaisia pikkujuttuja, kuten mitä haluan elämältäni, olen toki pyöritellyt paljonkin, mutta nyt nekin asiat ovat vihdoin aika lailla kunnossa. (Vaikka eiväthän nekään mitään muuttumattomia kivipatsaita ole, vaan koko ajan muotoaan vaihtavia pilvimuodostelmia.)

Ehdin jo kirjoittaa tekstin otsikolla Ajatuksia yksinäisyydestä, mutta sitä kirjoittaessani tajusin, että ehkä se yksinäisyyden tunne olikin vain sitä, että jouduin pitkästä aikaa kohtaamaan vain itseni, enkä ketään muuta.

Ja välillä on hyvä pysähtyä. Saada perspektiiviä menneeseen ja tulevaan, hyvällä lykyllä nykyhetkeenkin, vaikka se tuntuu välillä olevan kaikista haasteellisinta.

Eli on aivan ok, jos en tänä kesänä seikkaile ympäri ämpäri, ratkottavaa riittää aivan tarpeeksi omassa päässäni. (Tämä lähinnä muistutuksena itselleni, vaikka en kyllä panisi pahakseni pientä seikkailuakaan.)

Lena Dunhamin sanoin:

You've learned a new rule and it's simple: don't put yourself in situations you'd like to run away from.

But when you run, run back to yourself[.]


Juokse siis takaisin itsesi luo, aina.