Onnenkyyneleitä

Kävin eilen ostamassa pyörän.

Ette uskokaan, kuinka mahtavalta tuntuu omistaa ikioma, oikean kokoinen polkupyörä kaikkien niiden vuosien jälkeen, jolloin on joko lainannut äidin tai pikkusiskon pyörää taikka polkenut polvet koukussa esiteini-iässä käyttämäänsä vinkuvaa, polkupyöräksikin joskus kutsuttua, rötjäkettä.

Olin niin onnellinen, että poljin kyyneleet silmissä kotiin.

Eikä edes haitannut, että jouduin odottelemaan ukkoskuuron loppumista alikulkutunnelissa ainakin vartin verran, hymyilin niin, että vaikutin varmasti joltain hurumummolta.

Tänään aamulla hyvästelin ulkomaanvieraan, kun Coco jatkoi Euroopan-reissuaan Suomesta eteenpäin.

Vaikka on ihanaa, että saa majoittaa ystävän (tai tädin tai siskonkin), on tällaisen parin viikon rumban jälkeen mieletöntä ylellisyyttä olla yksin kotona.

Mieletöntä on myös leikkiä, että on varaa syödä aamupalaa torilla, käydä elokuvissa ja ostaa ruusulimonadia, pari kukkaruukkua ja vielä lounastaa kivassa kahvilassa. (Vaikkakin aamupalasämpylä oli eilispäivän puoli-hintainen, leffalippu maksoi vain vitosen ja ruukutkin oli kirpparilta, josta tarttui mukaan myös musta toppi, à 20 senttiä.) Onneksi palkkapäivä on maanantaina ja makaronia kaapit pullollaan.

Olkootkin kylmä ja satakoot vaikka piru vie sitä lunta, nautin tästä kesästä toden teolla.

Pyörällä viilettäen ja pipo päässä piknikillä.